Ti 20.9.16 Isabela

Kiipeäminen Vulcan Sierra Negran tulivuorelle.

Olipa taas huonosti nukuttu yö, mutta näillä mennään. Kamera raksutti tl:n auringon noususta. Nyt onnistui paremmin, kun olin ottanut oppia eilisestä. Enemmän aikaa ennen nousua, koska silloin on ne paremmat näkymät. Ja täällä aurinko nousee ja laskee pysty suoraan. Sitä en älynnyt ennen kuin näin.

Aamiainen, autoon ja kiipeäminen tulivuorelle. Meitä varoiteltiin, että pitää olla vettä, hattu, auringon suojaa ja sadetakki, kaikki on mahdollista täällä. Nyt pistettiin kunnolla suojaa ja hattu päähän olen kokenut, mitä seuraa, jos nestehukka yllättää.

Tämä saari on Isabela ja täällä on maailman toiseksi suurin kaldera, eli romahtanut tulivuori. Leveys on 8 kilometriä. Purkautui viimeksi 2005, joka näkyy kuvissa tummempaa alueena.

Täällä on suosittu kiipeilyreitti, helppokulkuinen tie tulivuoren huipulle, josta avautuvat näkymät joka suuntaan. Matkaa on yhteen suuntaan 8 km ja korkeuseroa  300 metriä.

Marjo, opas ja minä jäimme puoleen väliin, katselimme, kuvasimme kraateria ja söimme lounaspussin sisällön. Muut jatkoivat paikallisoppaan mukana huipulle. Vanhana miehenä joskus tiedän rajani, eikä niitä ole tarvetta ylittää.

Sitten alas odottamaan huiputtajia. Päivä oli kuuma ja aurinko porotti täydeltä terältä. Aikani kuluksi aloin kuvata omaa varjoa puolen tunnin välein, oltiinhan päivän tasaajalla. Lyhyt oli varjo klo 12.

Jari teki siellä ylhäällä testin, laittoi n. 20 cm:n kepin vesivaakalla pystyyn ja kuvasi varjon, joka oli noin 5 mm. Sattui olemaan vielä syyspäivänä tasaus. Yö ja päivä ovat yhtä pitkät eli 12 tuntia. Nousee tasan kuusi ja laskee tasan kuusi. Molemmista on time lapset, vaikka eihän niistä mitään sellaista näe. Laskee ja nousee.

Huiputtajat palasivat aika nääntyneinä paikalle, oli liian vähän vettä tai olis pitänyt olla energiajuomaa. No, kaikki selvisivät hyvin ja tyytyväisyys loisti kasvoilta. Paluumatkalla kävimme vielä katsomassa flamingoja pikkulammella.

Kylään, kaljoille ja uimaan beachille. Ranta on aivan mahtava. Laguuni uimareille, pitkäranta surffaajille. Ja saaren paras auringonlaskukuvauspaikka (olikohan tämä yhdyssana). Näin kertoi paikallisoppaamme Martin.

Päivi löysi rannan mustalta kivikolta merileguunin paikan. Riensimme heti niitä kuvaamaan. Mukana oli vain kännykkä, mutta silläkin sai kuvaa. Leguaaneja vilisi kymmeniä, mutta niitä oli vaikea erottaa, mustia eläimiä mustasta kivestä. Tänne on palattava kameran kanssa.

Sovimme, että tulemme tänne vielä auringonlaskun aikaan ennen illallista ja niin teimme.  Kamera jalustalla raksuttamaan intervallikuvausta ja rantabaariin kaljoille ja vahtimaan kameraa.

Sitten illalliselle meidän paikallisoppaan suosittelemaan ravintolaan. Siellähän hän oli vastassa “Okey”. Taitaa olla hänen kantapaikka. Hampurilaiset, kanat ja kalat saivat kyytiä punaviinin. kanssa, 40 taala chileläinen Maipo, jota kotimaassa saa kympillä Alkosta. Saarillahan kaikki on tuplahintaista mantereeseen verrattuna. Hampurilainen ei ollut hääppöinen, mutta maalaisperunat olivat hyvät.

Kävimme vielä illan päätteeksi hotellin katolla kuvaamassa tähtiä, mutta valosaastetta oli liikaa ja näkyi pilviäkin peittävän parasta näkymää. Linnunrata saatiin näkyviin, mutta kunnon kuvia ei tullut. Nukkumaan, huomenna on taas matkustuspäivä ja uudet seikkailut.

Tässä vielä pikkuvideo auringonnousuista ja laskuista: